Ignatiaaninen rukous
Ignatiaanisessa rukouksessa rukoilija eläytyy johonkin Raamatussa kerrottuun tapahtumaan ja nykyistää sen mielikuvituksensa avulla, astuu itse tapahtuman näyttämölle, tuntee, haistaa, maistaa, kuulee ja näkee, mitä tapahtuu, mahdollisesti jopa keskustelee näyttämön ihmisten kanssa. Toisaalta jotkut Raamatun tekstit edellyttävät lectio divina -tyyppistä lukutapaa: annetaan puhuttelevan sanan tai ajatuksen viedä mennessään. Eläytymisharjoitusten jälkeen rukoilija tarkastelee rukoushetkeään ja oppii vähitellen tunnistamaan itsensä Raamatun kertomusten maailmassa.
Rukouksen avulla evankeliumi paljastuu vähitellen perimmäiseksi todellisuudeksi. Evankeliumi ei olekaan enää vain yksi mielenkiintoinen todellisuuden tulkinta. Se kertoo olemassaolomme syvyydestä, mitä on elämämme.
Eläytyvä ja tekstiä nykyistävä rukoustapa on osa vanhaa kristillistä traditiota. Ignatius Loyola (1491–1569) laati tätä rukoustapaa hyödyntävät pitkät hengelliset harjoituksensa, joita kristikunnassa sovelletaan edelleen monin eri tavoin, esimerkiksi Via Silentiin luostaritoiminnassa.
Ignatiaaniselle hengellisyydelle on leimallista demokraattisuus, toki monelle muullekin hengellisyyden muodolle. Harjoituksiin voi osallistua kuka tahansa, mistä elämänpiiristä tai minkä ammatin edustaja tahansa. Harjoitukset vastaanotettuaan ja niihin perehdyttyään voi edelleen ohjata niitä muillekin.